Karppiruokaa (Osa 2) - yleisestä sovittamisesta

Takaisin ruokapuolelle. Koska nelihenkisessä peheessämme on edelleen vain yksi karppaaja, on ruokajärjestelyissä oltava jonkin verran säätöä. Lähes vuoden harjoiteltuamme homma on kuitenkin lutviutunut aikas mukavasti uomiinsa ilman sen suurempia ruokatragedioita.

Olen laatinut oman vakituisen ostoslistan, jossa on seuraavia aineita:

Kukkakaali
Parsakaali
Keräkaali
Hapankaali
Pekoni ( Mahd. vähän lisäaineita)
Turkkilainen luomujugurtti
Avokadot
Voi
Kuohukerma
Smetana
Luomumunat

Mieheni, joka viimeaikoina on enemmän kaupassa käynyt, tsekkaa tämän listan ja jääkaapin sisällön yhteneväisyydet ja tuo minulle tarvittavat lisukkeeni. Listalleni kuuluu toki muut viherkasvikset ja marinoimattomat liha ja kala, mutta niitä meille ostetaan muutenkin, joten omaa listaani olen pyrkinyt pitämään kompaktina. Pähkinät ja öljyt (kylmäpuristettu kookos ja oliivi) ostan itse silloin tällöin ja herkutteluihini 85% suklaata.

Lisäksi minulla on satunnaisia leivontainnostuksia varten kaapissa steviaa, fiber huskya ja mantelijauhoja. Niillä pääsee kivasti alkuun, jos jotain oopsien tai mantelileivän tyylistä mieleni tekee. Varsinaisesta leivänhimosta päästyäni olen pystynyt kyllä varsin helposti pitämään lähes leivättömän linjani myös karppileipomusten kanssa.

Listalta on poistunut esimerkiksi majoneesi, koska valmismajoneeseissä on kiva kokoelma lisäaineita. Mitä vähärasvaisempaa, sitä enemmän lisäaineita - oletko huomannut? Tämä lisäaineherääminen tuli sen jälkeen, kun olin lukenut Mats-Eric Nilssonin "Petos Lautasella" - kirjan. Toki olin aiemminkin pyrkinyt välttelemään marinadeja, sitä Natriumglutamaattia (E621) ja Aspartaamia, mutta tuo kirja avasi silmiäni ihan kiitettävästi. Suosittelen.

Ilokseni on perheemme yleinen ruokalinja mennyt hienosti marinoimattomien ja vähälisäaineisten ruokien suuntaan. Toki parannettavaa vielä on, mutta suunta on ainakin oikea. Myös kevytlevitteet ovat kadonneet jääkaapista ja sieltä löytyy jo Oivariinia oman Voipakettini rinnalla. Saas nähdä, milloin Oivariinikin katoaa...

Stressiä takaiskuista ja takaiskuista stressiä vai miten päin se ny meni?

Eli perinteinen Muna-Kana -probleema kyseessä. No, onhan tämä elämä nyt viimeisen parin viikon aikana hieman heitellytkin - ihan tuli sellaisia outoja deja vu-fiilareita, kun esimerkiksi lääkärin luona olen viimeksi tasan vuosi sitten käynyt - tuolloin borrelioosin merkeissä.

Tällä kertaa ongelmat alkoivat, kun vetäisin tuon 5xfiksatun vasurikoiven piriformis-lihaksen juntturaan - ihan vaan peruskävelyn aikana ja niin ykskaks yllättäen ja pyytämättä meinas mennä jalka alta. (Siinäkin meinas Deja-vuta ihan kerrakseen tulla!) Iskiashermohan se siellä juntturassa ahdinkoon meni. Vakkarihierojani sai jumin pikaisesti poistettua heti seuraavana päivänä - onnekseni. En ole muuten koskaan huutanut niin kovaa hieronnan aikana, vaikkei ennestäänkään ollut kovin hellävaraista - siis se hieronta.

No, seuraavaksi viikoksi varattiin sitten uusi hieronta-aika, kun hierojani huomasi, että alaselän lihakset ovat kans aika juntturassa. (no, onhan ne istumatyöläisellä - tiedetään, tiedetään) Ennen hieronta-aikaa tuli kokeiltua esimerkiksi kahden tunnin tiiviskurssisessio reggaetonia. Ihan oli hyvät vatkaukset :D

No kaksi päivää reggaetonvatkulin jälkeen alkoi alaselkä-alavatsa-pääkipu ja lämpö nousi kuumeen puolelle. Sitten pääkaupunkiseutulaisen HUS-tyyliin kierrätystä parin sairaalaan kautta Naistenklinikalle ja syyliseksi löydettiin irronnut kysta. Pakkolepoa.

Viikonloppu vierähti sitten Viron maaseudulla mukavassa seurassa ja paluu töihin seuraavana maanantaina innosti kovin niukasti. Maanantainvastainen yö meni stressin merkeissä sängyssä pyöriessä. Ja eihän siinä tarvittu kuin yksi hieman liian nopea kumartuminen duunipaikan jääkaapille (joka sijaitsee kätevästi työtason alla) ja pam - alaselkä juntturassa!

Sissihenkisenä en tietenkään aluksi myöntänyt itselleni, että selässä olisi mitään vikaa. Päivän kuluessa jännitin revähdyskohdan ympäristöä sen verran tehokkaasti, että työpäivän loppupuolella jumissa oli melkein koko vasen puoleni. Iskiashermo lauloi koko matkaltaan. Taas lääkäriin ja relaksantit ja tulehduskipulääkkeet kehiin. Tiistaina pääsin vielä hierojallekin, mutta hän sai vain kaikki maanantaina lisukkeeksi jumiin menneet lihakset auki - ei itse kipukohtaa (olin joutunut edellisen ajan perumaan sen kystaincidentin takia).

Toipuminen kestää kai viikkokausia, koska nyt viiden päivän päästä ei sanottavammin muutoksia. Lisäksi sain työpaikalla kiertäneen sitkeän räkätaudin - eikä yskiminen yhdistettynä selkäkipuun ole kovinkaan nautinnollista. Korsetista on hieman apua - onneksi olen joskus sellaisiakin jaksanut väkertää. Tilanteeni tulevaisuus ei hyvältä näytä, kun pomoni ilmoitti juuri eilen, että koko syksy tulee olemaan ihan todella runsaasti työllistetty... Näin sitä stressin määrää kiltillä ihmisellä vähennetään...

Otan vastaan hyvin avoimena erilaisia vinkkejä selkäjumin avaamiseen, kiitos!

Karppiruokaa (Osa 1) - NAM :P

Karppaajan tulee tottua siihen, ettei ruoka ole ihan heti valmiina sillä Karppaaja (ainakin minä) arvostaa lisäaineetonta ruokaa - oikeista puhtaista raaka-aineista tehtyä ruokaa eikä esimerkiksi roiskeläppiä tai nuggetteja tai eineslihapiirakoita. Tämä johtaa siihen, että jo karppauksen alkuvaiheessa oppii helposti kokkaamaan herkullisia ja pienellä määrällä vatsan täyttäviä ruokia. Kokkaaminenhan on aikalailla aikaaviepää hommaa verrattuna esimerkiksi roiskeläpän mikrottamiseen, mutta voin vakuuttaa, että se on myös läppiin verrattuna ihan überpalkitsevaa.

No, karpillahan ei olekaan sellainen "mulle-heti-tänne-ny-ruokaa!" - komento heti, kun on kulunut 2,5 tuntia edellisestä (runsashiilarieinessokeripullamättö)ruokailusta, sillä karppauksella ruokailuvälit venyvät helposti jopa kahdeksaan tuntiin - sitten alkaa ykskaks tuntua siltä, että voisi ruokaa laittaa, jotta saisi lisää energiaa. Tässä esimerkiksi tämänpäiväinen lounaani (aamiasen jätin väliin, kun ei ollut nälkä), jonka väsäsin alkuiltapäivästä eli n.16 tuntia edellisestä ruokailusta:

Kaalizörzzeli á la Z:


1/2 kukkakaali
1/2 parsakaali
50 g Meetwurstia tai pekonia
100 g jauhelihaa
1 sipuli
3 luomumunaa ( Kantsii kokeilla, ovat aika maukkaita)
1/2 prk Creme Freichea
50g voita
50 g kylmäpuristettua kookosöljyä ( Itse käytän Cocovia)
Mustapippuria ja Curryä mausteeksi


Pilko kaalit, sipuli ja metukka/pekoni kuutioiksi. Ota syvä, kannellinen paistinpannu ja laita rasvat siihen. Paista ensin kaalit - lisää 5 min paistamisen jälkeen parsakaalien kukinnot ja sipulit. Odota taas 5 min ja lisää jauheliha ja metukka/peksu. Pyörittele ja laita kansi 5 minuutiksi päälle - hauduttele. Riko munat paistokseen ja lisää CF - sekoita ja paistele. Mausta oman makusi mukaan.


Tarjoa esimerkiksi hapankaali-majoneesiyhdistelmän kanssa, kuten minä tein - nam :P

Tämä on senverran iso satsi, että se riittää helposti 3-4 aterialle, joten ei sitä ruokaa tarvitse niin usein olla värkkäämässä. Käytännössä tämä on siis minullekin kahden päivän ateria ja valmistumiseen meni aikaa kaikkinensa puoli tuntia. Ja tämä on esimerkki minun - vannoutuneen lihansyöjän ateriasta. Tulee ottaa huomioon, että neljälle eri ruokailulle jaoteltuna ateriassa on vain 37,5 g lihaa/ateria, mutta sitäkin enemmän hyviä  kasviksia ja hyviä rasvoja. Kylmäpuristettu kookosöljy on muuten erinomainen paistorasva - suosittelen kokeilemaan.

Kaikki ne, jotka puhuvat äärikarppaamisesta (tarkoittamalla ilmeisesti ketokarppausta) eivät todellakaan tiedä, mistä puhuvat. Minä olen ketokarppaaja ja kaksi tällaista ateriaa päivässä pitävät minut täynnä, tyytyväisenä ja virkeänä koko päivän. Lisäksi ketoosini pysyy hienosti päällä - jo useamman kuukauden ajan -ja paino putoaa samaa vauhtia kun vyötärö kapenee.

Nam:P

Liikunnan riemua - ja tuskaa

Kuten aiemmin painohistoriallisissa teksteissäni jo kerroin, olin lapsena, nuorena ja vielä vähän yli parikymppisenä sutjakassa kunnossa ja harrastin liikuntaa - pelkästään liikunnan  riemun ja hyvän kunnon aiheuttamasta energisyyden ansiosta. En tarvinnut kummoista inspiraatiota lähteäkseni talvella hiihtolenkille tai kesällä uimaan (lapsena olimme ystävieni kanssa lähes kaiket päivät järvessä). Varsinaisia seuratasolla asti harrastamiani liikuntamuotoja olivat suunnistus, uinti ja myöhemmin tanssi.

En toki ollut se kaikkein liikunnallisin tai parhaiten menestynyt - en todellakaan - mutta koululiikunta ei minua saanut onnekseni lannistumaan. Vaikka en ollut hyvä voimistelussa, yleisurheilussa enkä pallopeleissä eli niissä liikuntalajeissa, joista ne 1980-luvun kouluarvosanat muodostuivat, ei se vaikuttanut harrastuksiini. Esimerkiksi koulun jokavuotisissa uimakouluissa en saanut kertaakaan suoritettua yhtään uintimerkkiä, koska joka kerralla sairastuin kesken merkin suorituksen. (Onneksi uimaseuraan pääsi ilman merkkejäkin.) ((Että se koulun huono (7) liikuntanumero ärsytti!! jupinaamutinaa))

Lukiossa vihdoin opetuksessakin arvostettiin harrastamiani yksilölajejakin ja koulun ulkopuolista liikuntaharrastuneisuutta (kymppi, kymppi, kymppi). Mutta vasta opiskellessani ammattikorkeakoulussa oli liikuntaskaalani tarpeeksi runsasta ja monipuolista (omasta mielestäni). Keilailua, uintia, ultimatea, sählyä, kuntosalia, erilaisia jumppia, suunnistusta, luistelua, hiihtoa, laskettelua - olihan niitä toki muitakin, mutta nuo olivat siellä suosikkilistallani.

Polvivamma oli iso takaisku tälle luontaiselle liikunnallisuudelleni. Monta leikkausta ja ne jokapäiväiset, lamaannutavat, kivut eivät olleet omiaan pitämään liikunnan riemua yllä. Jos joskus yritin liikuntaa harrastaa, siis jos sellainen ihmeellinen ja hämmentävä suht kivuton päivä tuli, oli seurauksena parin päivän (joskus jopa viikon) kipu ja turvotus polvessa. Tämän vuoksi arastelin jalan käyttöä ja yritin totuttaa jalkaa esimerkiksi normaaliin kävelyrytmiin, jonka olin onnistuneesti unohtanut. Totutteleminen on edelleen käynnissä, sillä välillä huomaan varovani vasemman jalan käyttöä vielä nyt - vuonna 2011.

Viitisen vuotta ensimmäisten neljän leikkauksen jälkeen kivut vähenivät päivittäisistä viikottaisiin niin, että uskaltauduin taas hieman enemmän liikuntaa harrastamaan. (Jumppaa, pyöräilyä ja sauvakävelyä). Tuli toinen raskaus ja siitä toivuttuani meni polvi uudestaan. (ensin pyykkiä narulle ripustaessani - sitten toisen kerran ostoskasseja kierreportaissa kantaessani). Kiertoliikkeet eivät sitten ilmeisesti sovi polvelleni - yllätys, yllätys.

Viides polvileikkaus oli sitten keväällä 2010. Kun neljä ihanan aurinkoista kesäkuukautta kömpelöi eteenpäin ylipanoisena polvirikkona, ei ole ihme, että sitä ihminen jossain vaiheessa suuttuu itselleen ja alkaa toimia. Kaverin vinkistä menin Kroppaan, jossa Pasi tutkaili jalkani ja laati sille sopivan kuntoutuksen. Sitä aloin sitten kuntouttaa ja kuukautta myöhemmin alkoi karppaaminen. Nyt jaksan kävellä kilometrejä, juosta satoja metreja ja kuten toissapäiväinen osoitti: vetäistä pari tuntia reggaetonia ( Se oli HAUSKAA!). Ja siihen päälle kaikkea muuta. Tavoitteenani on juosta ensi kesän Venlojen viestissä - ensin tarttis löytää joukkue :D

Tänään ohjelmassa Dancehallia ja sarjalipun osto tanssikouluun!

Suhteettomat suhtautumiset

Ja miten on tällainen radikaali takinkääntö vaikuttanut ympärillä oleviin ihmisiin? Karppaushan poikkeaa ns. 'normaalista' painonpudotuksesta siinä, että (ainakin minulla) rasvaaa kuluu aikaisempaan verrattuna aikamoinen määrä. Kyllähän se järkytti minuakin, enkä uskaltanut ihan niin karppina ainakaan aluksi olla - olinhan sitäpaitsi Heikkilän neuvojen kuuntelija ja ainakaan viime syksynä hänkään ei ollut vielä niin rasvamyönteinen kuin nykyään.

Olen nelihenkisen perheemme ainoa täyskarppi - muut harrastavat VT-linjaa. No, mieheni tietysti otti heti alkuun sen perinteisen " Voi ei, taas joku uusi laihdutushömpötys, kyllä se siitä vielä ohi menee"- asenteen. No yllättävän kauan on kestänyt tämä "hömpötys" ja onpa viime aikoina ollut havaittavissa jopa hienoisia mielenmuutoksia myös isännän puolelta. Lapset ovat osanneet suhtautua varsin leppoisasti äidin ihmeelliseen ja outoon ruokavalioon - tuntuu yleensä ottaen, että lapsille suuremmatkaan muutokset eivät aiheuta niin suurta vastaanvääntämistä tai hammastenkiristelyjä, kuin joillekin aikuisille. Ja kyllähän äidin herkulliset karppisapuskat ovat pojille maistuneetkin!

Työympäristössä on vastaanotto ollut hyvin kahtiajakoista - osa on iloisena tukenut (toki rasvan määrää edelleen hämmästellen) ja kannustanut minua jatkamaan valitsemallani linjalla, mutta osa taas ei ymmärrä karppausta ollenkaan. Työkavereistani muutama on tiukkaa liikuntaohjelmaa ja todella niukkaenergistä vähärasvaista ruokavaliota harrastava ihminen, joille olen yrittänyt asiaa selittää. He eivät  VOI vaan uskoa, että tuollainen VOIn käyttö VOIsi olla millään lailla terveellistä. No, he saavat puolestani ihan vapaasti harrastaa omaa ruokavaliotaan, minulle tämä VOIn syöminen ei ole uskon asia.

Omat vanhempani ovat suhtautuneet ehkä kaikkein myötämielisimmin suunnanmuutokseeni ruokailuissani. Isä on jollain tavoin vähentänyt hiilihydraattejaan jo parin vuoden ajan  ja toivon kovasti, että äidillänikin olisi puhtia kokeilla. Anoppilassakin olen alkanut saada perunan tilalla keitettyä kukkakaalia, mutta harmikseni siellä - maatalossa - ei VOIta käytetä.. Muuten sukulaisissa käydessä saan aika usein selittää, mikä on hommani nimi, että voin kieltäytyä kahvileivistä, wienereistä, pullapitkoista...

Ystävät ovat tietysti suureen ääneen ihastelleet muodonmuutostani, mutta täysin varauksetta eivät hekään ole pystyneet sulattelemaan karppaustyyliäni. Muutaman olen saanut kuitenkin innostumaan karppausta kokeilemaankin - osa on peräti paluukarppeja. Kyllä karppausta kannattaa kokeilla edes kerran vaikkapa vain kuukauden. Itsellänihän jo sen ensimmäisen kuukauden aikana muutokset olivat jo niin näkyviä, että karppauksen jatko oli itsestään selvä.

Mitä minun karppaukseni on?

Aiemmin elämässä olin syönyt 5-6 kertaa vuorokaudessa: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, iltapala ja oikein pitkinä päivinä vielä yksi myöhäisillan napostelupala. Varsin perusruokaa - ei juurikaan makeita herkkuja tai karkkeja. En ole koskaan ollut sokerihiiri - tavallista ruokaa ja leipää söin kuitenkin aina hyvin. (Joskus liikaakin) Väli- ja iltapalat olivat pääasiassa leipää ja hedelmiä sekä maustettuja jugurtteja.

Karppaukseni alkoi Antti Heikkilän Ravinto&Terveys- kirjan pohjalta. Jätin kertaheitolla ruokavaliostani pois viljat, riisin, perunan, sokerin ja einekset. Ainoastaan leivästä luopuminen oli hieman haikeaa - muuten ruokavalion sovittaminen oli helppoa. Lisäsin kasviksien ja juureksien määrää - erityisesti erilaisten kaalien ja kaaliruokien osalta. Myös kotimaisia marjoja sekä kananmunan käyttöä aloin lisätä. Rasvat vaihdoin kevytlevitteistä ja rypsiöljystä kylmäpuristettuun kookos- ja oliiviöljyyn ja voihin. Lihaa, kalaa, kanaa ja runsasrasvaisia maitotuotteita proteiinintarpeeseen - kananmunien lisäksi tietysti. Manteleita ja pähkinöitä otin ruokavalioon pikkunaposteltavaksi. Heikkilä suositteli 3 ruokailua/vrk ja ensimmäisten viikkojen aikana sainkin helposti muokattua tuon ateriarytmin, kun väli- ja iltapalat jäivät ruokavaliostani pois.

Tällä ruokavaliolla meni viime syksy. Liikunnan osuutta edusti vesijuoksu ja - fysio sekä ns. kuivafysio. Kävelyä lisäsin sitä mukaa kun polven kivut antoivat periksi. Aluksi kävelymatkani olivat ihan vain seuraavalle bussipysäkille arkikävelyn lisäämistä, mutta pikkuhiljaa matkat pitenivät. Paino putosi syksyn aikana 11 kiloa kolmessa kuukaudessa. Joulun herkut toivat muutamia kiloja - lähinnä turvotuksen muodossa - onneksi ne lähtivät heti tammikuun alussa.

Syksyn aikana huomasin kuitenkin, että olo oli välillä heikko ja huimausta tuli aina silloin tällöin - erityisesti rankkojen vesifysioiden päätteeksi. Kahlasin lisää karppauskirjallisuutta ja keskustelupalstan hifistelyosiota sekä muutamaa muutakin karppauksen alalajien osiota siellä. Myös erilaisia karppaussivustoja, suomalaisia ja ulkomaisia, kahlasin tiedonjanoisena.

Päätin lisätä rasvan suhteellista osuutta ruokavaliostani - pienensin proteiinin ja hiilihydraattien osuutta - ja paino alkoi laskemaan taas ja huimaus hävisi. Kevään aikana paino laski 9 kiloa joulua edeltävästä vaiheesta. Olo oli hyvä ja virkeä koko kevään ajan - huolimatta suhteellisen tiiviistä työtahdista ja sen nipistämistä yöunista - jaksoin hyvin  sellaisiakin työrupeamia, jotka olivat vetäneet minut aiempina vuosina aivan työuupumuksen partaalle.

Kesän tullessa olin pudottanut painostani 20 kiloa. Kesällä annoin painonpudottamisvimman mennä ja unohdin jokaviikkoiset punnitukset. Jatkoin kevään ruokavalion noudattamista ja ruokailuja tuli keskimäärin 2-3/vrk. Useimmin jätin väliin aamiaisen tai söin sitten varhaisen lounaan - ennen puoltapäivää siis. Lomakuukauden (heinäkuu) loppupuolelle asti paino pysyi samoissa lukemissa eli noin 80 kilossa, mutta viimeinen lomaviikko meni hotelliaamiaisten merkeissä hieman ylensyömiseksi. Sen mukana tulleet muutamat kilot sain kuitenkin viikossa karistettua palattuani kotiin perussapuskojen ääreen.

Nyt on painoni jälleen lähtenyt laskemaan  ilman nälkää, hyvävointisena ja iloisena :D

Zeebran karppausaika & tähänastiset muutokset

Mitä karppaus on sitten saanut Zeebrassa aikaan? No, painon putoaminen ja ympärysmittojen pieneneminen on varmasti se kaikken näkyvin muutos. ( Jotkut ovat suvainneet minua tästä huomauttaakin) Yleinen voimattomuus on muuttunut energisyydeksi ja pirteydeksi - esimerkiksi työt sujuvat aika sukkelasti eikä esimerkiksi lounaan jälkeistä iltapäiväkoomaa ole havaittu. Muutenkin jaksamistasossani muissakin hommissani olen huomannut merkittävää kohentumista.

Polvi. No, mitäs siitä muuta voi sanoa, kun että jokapäiväiset kivut ovat harventuneet niin, että B-800-pillereitä en ole moneen kuukauteen napsinut - ainakaan polven takia.. Merkille pantavaa on varmaan sekin erikoislaatuinen asia, että olen viimeksi juossut yli 100m matkan viimeksi vuonna 1997 eli 14 vuotta sitten. Kaksi viikkoa sitten vetäisin koko ratakierroksen (400 m toim.huom.) juosten, eikä edes polvessa tuntunut pahalta. Siis kertaan vielä: vuosi sitten kesällä matelin eteenpäin kuin etana - nyt juoksin ratakierroksen ihan vain kokeillakseni, miltä se tuntuu - no hyvältähän se tuntuu! (Etanat valkosipuli-yrttivoissa - nam)


Vatsavaivat - siis mitkä? Kuten tuolta historiaosuudestani voi helposti päätellä, on minulla ollut elämäni aikaan varsin runsaasti selittämättömiä vatsanväänteitä. Noin kymmenkesäisestä vatsaa on vääntänyt - päivittäin - eikä allergiatutkimuksista siis mitään allergioihin viittaavaa löytynyt. Karppauksen aloitettuani kului viikko ja vatsavaivat katosivat kokonaan. Tähän liittyen olen karppiaikanani tehnyt muutaman kokeilun eli syönyt leipää. Sitä vatsakramppien määrää! En ole aikonut enää kokeilla leivänsyöntiä uudestaan. (Sitäpaitsi olen aina pitänyt leivänpäällisistä enemmän kuin leivästä)

Liikunta - kauan kadoksissa ollut rakkauteni! Lapsena ja nuorena olin aktiivinen ja monipuolinen liikkuja - aina polven vammautumiseen asti. Kipu opetti minut rauhoittumaan ja hiljentämään vauhtia. Niin liikkuminen väheni ja paino alkoi nousemaan. Polven lopetettua monivuotisen äykkäröintinsä olen alkanut taas liikkumaan. Erityisesti kävelyä, vesijuoksua, jumppaa, geokätköilyä ja uintia.Tanssiakin meinasin taas kokeilla. Polven viimeksi leikannut ortopedi totesi, että minun kannattaa unohtaa pallopelit ja juoksu asfaltilla. Onnekseni ne eivät ole maailman ainoat liikunnan lajit.

Uni ja nukahtaminen. Kyllä - olen jännittäjätyyppi - eikä nopeasti nukahtaminen ja sikeästi unessa pysyminen ole ollut suurimpia vahvuuksiani karppausta edeltävässä elämässäni. Lasten syntymän jälkeen nukuin vielä aiempaa huonommin, sillä tuo nukahtaminen oli vaikeaa. Stressin puskiessa päälle oikein urakalla oli joskus vaikeaa nukahtaa ollenkaan. Siinä sitten saattoi käydä niin, että perjantaina - hyvin valvottujen yöunien jälkeen nukahdin töissä tietokoneelle - kesken nakuttelun.
Nyt nukahdan minuutissa ja nukun yöni sikeästi putkeen - oli sitä stressattavaa tai sitten ei. (Salaisuuteni on: villasukat ja peitto korville.)

Mielialan muutos parempaan päin. Olen aina ollut sellainen vähän maanis-depressiivisyyteen taipuvainen tapaus. Yyberenergisiä kausia on seurannut synkistelyä ja jaksamattomuutta, oman peiton alle käpertymistä.  Kärsivällisyys ei ole kuulunut hyveisiini - ainakaan kaikissa sosiaalisissa ongelmatilanteissa. Mielialan muutos oli havaittavissa jo viime syksynä aika radikaalisti - normaalin syyssynkistelyn tilalle tuli yyberenerginen kausi ja se jatkuu vaan. Olen rauhoittunut enkä hermostu enää niinkuin ennen, jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaisesti. Olen laittanut tämän kokonaan ruokavalioni piikkiin, sillä juuri muut asiat eivät ole viimeisen vuoden aikana muuttuneet elämässäni.


Listani on aika pitkä eikä kaikkia asioita voi tähän kirjoittaa (tämä ei ole vain aikuisille tarkoitettu blogi ;) ), mutta esimerkiksi ihon paraneminen ja hiusten tuuhentuminen on tuohon ulkonäköpuoleen lisättävä. Hemoglobiinitasoni on parantunut 20:lla ja pääsin jopa ensimmäistä kertaa elämässäsni luovuttamaan verta sen vuoksi. Verenpainetasot ovat laskeneet hyvälle 65-70/110-120 - tasolle (n. 30 pykälää kummatkin) ja sen kyllä huomaa. Jatkossa meinasin otattaa karppauksen ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi veriarvoni, joihin palaan siis myöhemmin tänä syksynä tässä blogissani.

Kyllä näitä karppaukseni hyviä puolia lisääkin löytyy jahka hieman mietiskelen. Palaan asiaan, jahka jotain kirjoitettavaa keksin

Zeebran Historiaa osa 2 - Tapahtui tällä vuosituhannella

Uusi vuosituhat, uudet kujeet - no ainakin minä luulin niin. Ahkera painonseuranta kääntyikin painonnousunseurannaksi heti nollavuosien alussa, kun raskauden myötä paino humahti 33 kiloa ylöspäin aina 110 kiloon asti. Vielä kuukautta esikoiseni syntymän jälkeen painoin 102 kiloa ja niin alkoi taas kerran painon ankara pudotus - tällä kertaa Kutraamalla ja jumppaamalla.

Painoni sain parhaimmillaan putoamaan aina tuonne 88 kiloon asti seuraavien vuosien aikana. Tosin yhtä, ihanaa, alamäkeä se ei suinkaan ollut, vaan samanlaista jojoilua kuin ennenkin. Uusi vuosi - uudet lupaukset ja kas kummaa - kevätauringon kirkastuessa laihduttamisinto lopahti. Joka kerta sama juttu.

Kului pari vuotta ja uusi raskaus alkoi. Paino nousi taas sinne 110 kiloon ja olo oli raskas vielä raskauden jälkeenkin. Paino oli tasan 99 kiloa ja jälleen jokavuotinen jojoilu alkoi. Paino putosi parhaimmillaan aina 90 kiloon - palatakseen taas joulun aikaan takasin satasen pintaan. Polvikin alkoi vihoittelemaan uudestaan ja niin sitten viime keväänä se leikattiin viidennen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Lääkäri totesi leikkauksen jälkeen, että " Nyt olisi hyvä pysyä kaukana leikkauspöydältä. Nivelessä on nivelrikko kahdella pinnalla ja kierukka on kuin märkää pahvia."

Koko kesä 2010 meni ontuessa paikasta toiseen. Paino huiteli satasen molemmin puolin ja pari vuotta aiemmin alkaneet astmaoireet eivät helpottaneet. Eläkeläiset painelivat rollaattoreineen vauhdilla ohitseni. Minä kymmeniä vuosia nuorempana raahustin eteenpäin h i t a a s t i  . . . Vihdoin kesän lopulla sain itseäni niskasta kiinni. Ensin aloitin fysioterapian, jolla pistetään jalka kuntoon. Kuukautta myöhemmin olikin vuorossa ravintoremontti.

Näin pääsemme viimeiseen vaiheeseen painohistoriallisessa katsauksessani.

Olin jo jonkin aikaa seikkaillut netin erilaisilla laihdutussivustoilla ja törmännyt karppaukseenkin jo pari vuotta aiemmin. Kiinnostukseni VHH- elämää kohtaan kasvoi koko ajan, mutta vanhat pinttyneet ajattelumallit estivät tarttumasta sitä kuuluisaa härkää sarvista. Viime syksynä sitten kokosin rohkeuteni. Aloitin lukemalla Antti Heikkilän Ravinto & Terveys -kirjan. Aktivoiduin myös Karppaus.infon foorumilla ja aloin ahmimaan karppikirjallisuutta - ja tietenkin maukasta karppisapuskaa.

Viime syksyllä karppauksen aloittaessani painoni oli 99 kiloa. Nyt se on 80 ja karppaus jatkuu edelleen. En ole koko aikuisiälläni voinut näin hyvin, vaikka ihannepainoonkin on vielä 10 kiloa matkaa. Painoa huomattavammin on muutoksia tapahtunut mitoissa - esimerkiksi vyötärönympäryksestäni on lähtenyt karppauksen aikana 21,5 cm. Samansuuntaisia tuloksia on myös muualta kehossani. Karppaus on mun juttuni ja suosittelen sitä muidenkin kokeilemaan, jos haluaa muuttaa itseään parempaan suuntaan.

Zeebran Historiaa osa 1 - Tapahtui viime vuosisadalla

Tervetuloa seuraamaan Zeebran matkaa ylipainoisesta, astamoireisesta, vatsavaivaisesta kitisijästä terveeksi, hyväkuntoiseksi ZalamaZeebraksi. (Painonpudotus-) historiassani on menossa varsin merkillinen vaihe: paino putoaa eikä ole edes nälkä. Tämä on dieettihistoriaani tarkemmin tarkastellen varsin poikkeuksellinen vaihe, josta on ehkä hyväkin ottaa pieni painohistoriallinen katsaus taaksepäin.

Lapsuuteni sujui aikalailla sutjakassa kunnossa eikä mistään ylipainosta ollut tietoakaan. Liikunta ja riittävä nukkuminen kuuluivat tuonaikaisiin hyveisiini äidin ihanien sapuskojen lisäksi. Ruokalista oli hyvinkin perusaineita: perunaa, lihaa, kanamunaa, kalaa, salaattia, leipää lisukkeineen ja rasvatonta maitoa. Ala-asteella alkoivat sitten erityyppiset pienet vatsavaivat, joita ei kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi tutkia, sillä olin hieman ujo, ns. jännittäjätyyppi. (Vatsaoireeni johtuvat päästäni - sanoi yksi lääkäri kerran koulun terveystarkastuksessa).

Näin meni peruskouluaika sutjakasti. Yläasteella aloin hieman pyöristyä, mutta paino ei noussut ylipainon puolelle, joten terveydenhoitaja antoi asian olla. Ylipainon rajani on 70 kiloa. Ongelmat alkoivat sitten lukiossa, kun terveydenhoitaja totesi ykskantaan, että minulla on laktoosi-intoleranssi. Sen seurauksena jätin käytännöllisesti katsoen kaikki maitotuotteet kovia juustoja lukuunottamatta pois ruokavaliostani. Vatsavaivoja muutoksella ei saatu vähenemään, mutta ärtynyt vatsa minulla ainakin oli - terveydenhoitajan mielestä.

Painoni alkoi nousta 90-luvun puolivälin jälkeen kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Tuolloin myös teetin täydelliset allergiatestit ja niiden tuloksena oli, että minulla ei todellakaan ollut laktoosi-intoleranssia eikä mitään muutakaan allergiaa. Vatsavaivoja ei tuolloinkaan tutkittu. Painoni hujahti aina 72 kiloon - yhden vuoden aikana lähes 10 kiloa ylöspäin - mikä oli omasta mielestäni aivan hirveää. Siksi päätin ryhtyä laihduttamaan.

Tuo ensimmäinen Painonvartijoiden kotiohjelmalla tehty laihdutus epäonnistui surkeasti. Nälkä ja huono olo eivät kannustaneet eteenpäin. Paino ei pudonnut juuri ollenkaan ja lopulta paino nousi alkulukemiin. Päätin kokeilla jotain muuta. Aloin pitämään painostani seurantaa vihkoon viikottain. Aloin myös perehtymään painonpudotuksen kirjallisuuteen sekä kaloreiden ja makrojen tutkimiseen.

Seuraavina vuosina vihkoni täyttyivät iloisesti taulukoista ja tsemppauskirjoituksista aina alkuvuodesta ja innostus hiipui viimeistään toukokuussa. Painoni huristeli 90-luvun loppupuolella kuitenkin aika kiltisti tuolla hieman yli 70 kilon tienoilla. Liikuin edelleen paljon, mutta paino ei vain pudonnut.

Kesken hienojen painonpudotusoperaatioiden tapahtui onnettomuus - liukastuin ja polvestani katkesi eturistiside. Taaturman jälkeen sain painoni pidettyä kutakuinkin vielä aisoissa, mutta liikunnan määrät vähenivät radikaalisti. ( Ei sillä jalalla tanssittu, ei) Jalkaa ei kuitenkaan tuolloin korjattu vaan vasta vuoden päästä, kun kierukka pamahti rikki. Sen seurauksena kolme leikkausta lyhyen ajan sisään - ja paino alkoi nousemaan.

Vuosi leikkausten jälkeen vuorossa oli naimisiinmeno, joka sai minut sinnittelemään kunnon kitukuurilla ( kalorit alle 1200 kcal/vrk, rasva minimissä). Hääpäivänä paino olikin kivasti 66 kilon tienoilla, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, kun kitukuuria edeltävä paino oli palannut lisien kanssa takaisin. Saman vuoden lopulla polvi operoitiin jo neljännen kerran ja kivut pitivät minut poissa liikunnan ihmeellisestä maailmasta - taas kerran.

Uusi vuosituhat kolkutteli ovelle. Elämä hymyili yleensä ottaen, mutta oma olo alkoi olla tukala - polvi kiukutteli, väsytti, vatsa vaivasi ja infektiotauteja tuli toisensa perään.