Tervetuloa seuraamaan Zeebran matkaa ylipainoisesta, astamoireisesta, vatsavaivaisesta kitisijästä terveeksi, hyväkuntoiseksi ZalamaZeebraksi. (Painonpudotus-) historiassani on menossa varsin merkillinen vaihe: paino putoaa eikä ole edes nälkä. Tämä on dieettihistoriaani tarkemmin tarkastellen varsin poikkeuksellinen vaihe, josta on ehkä hyväkin ottaa pieni painohistoriallinen katsaus taaksepäin.
Lapsuuteni sujui aikalailla sutjakassa kunnossa eikä mistään ylipainosta ollut tietoakaan. Liikunta ja riittävä nukkuminen kuuluivat tuonaikaisiin hyveisiini äidin ihanien sapuskojen lisäksi. Ruokalista oli hyvinkin perusaineita: perunaa, lihaa, kanamunaa, kalaa, salaattia, leipää lisukkeineen ja rasvatonta maitoa. Ala-asteella alkoivat sitten erityyppiset pienet vatsavaivat, joita ei kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi tutkia, sillä olin hieman ujo, ns. jännittäjätyyppi. (Vatsaoireeni johtuvat päästäni - sanoi yksi lääkäri kerran koulun terveystarkastuksessa).
Näin meni peruskouluaika sutjakasti. Yläasteella aloin hieman pyöristyä, mutta paino ei noussut ylipainon puolelle, joten terveydenhoitaja antoi asian olla. Ylipainon rajani on 70 kiloa. Ongelmat alkoivat sitten lukiossa, kun terveydenhoitaja totesi ykskantaan, että minulla on laktoosi-intoleranssi. Sen seurauksena jätin käytännöllisesti katsoen kaikki maitotuotteet kovia juustoja lukuunottamatta pois ruokavaliostani. Vatsavaivoja muutoksella ei saatu vähenemään, mutta ärtynyt vatsa minulla ainakin oli - terveydenhoitajan mielestä.
Painoni alkoi nousta 90-luvun puolivälin jälkeen kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Tuolloin myös teetin täydelliset allergiatestit ja niiden tuloksena oli, että minulla ei todellakaan ollut laktoosi-intoleranssia eikä mitään muutakaan allergiaa. Vatsavaivoja ei tuolloinkaan tutkittu. Painoni hujahti aina 72 kiloon - yhden vuoden aikana lähes 10 kiloa ylöspäin - mikä oli omasta mielestäni aivan hirveää. Siksi päätin ryhtyä laihduttamaan.
Tuo ensimmäinen Painonvartijoiden kotiohjelmalla tehty laihdutus epäonnistui surkeasti. Nälkä ja huono olo eivät kannustaneet eteenpäin. Paino ei pudonnut juuri ollenkaan ja lopulta paino nousi alkulukemiin. Päätin kokeilla jotain muuta. Aloin pitämään painostani seurantaa vihkoon viikottain. Aloin myös perehtymään painonpudotuksen kirjallisuuteen sekä kaloreiden ja makrojen tutkimiseen.
Seuraavina vuosina vihkoni täyttyivät iloisesti taulukoista ja tsemppauskirjoituksista aina alkuvuodesta ja innostus hiipui viimeistään toukokuussa. Painoni huristeli 90-luvun loppupuolella kuitenkin aika kiltisti tuolla hieman yli 70 kilon tienoilla. Liikuin edelleen paljon, mutta paino ei vain pudonnut.
Kesken hienojen painonpudotusoperaatioiden tapahtui onnettomuus - liukastuin ja polvestani katkesi eturistiside. Taaturman jälkeen sain painoni pidettyä kutakuinkin vielä aisoissa, mutta liikunnan määrät vähenivät radikaalisti. ( Ei sillä jalalla tanssittu, ei) Jalkaa ei kuitenkaan tuolloin korjattu vaan vasta vuoden päästä, kun kierukka pamahti rikki. Sen seurauksena kolme leikkausta lyhyen ajan sisään - ja paino alkoi nousemaan.
Vuosi leikkausten jälkeen vuorossa oli naimisiinmeno, joka sai minut sinnittelemään kunnon kitukuurilla ( kalorit alle 1200 kcal/vrk, rasva minimissä). Hääpäivänä paino olikin kivasti 66 kilon tienoilla, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, kun kitukuuria edeltävä paino oli palannut lisien kanssa takaisin. Saman vuoden lopulla polvi operoitiin jo neljännen kerran ja kivut pitivät minut poissa liikunnan ihmeellisestä maailmasta - taas kerran.
Uusi vuosituhat kolkutteli ovelle. Elämä hymyili yleensä ottaen, mutta oma olo alkoi olla tukala - polvi kiukutteli, väsytti, vatsa vaivasi ja infektiotauteja tuli toisensa perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja???