Kuten aiemmin painohistoriallisissa teksteissäni jo kerroin, olin lapsena, nuorena ja vielä vähän yli parikymppisenä sutjakassa kunnossa ja harrastin liikuntaa - pelkästään liikunnan riemun ja hyvän kunnon aiheuttamasta energisyyden ansiosta. En tarvinnut kummoista inspiraatiota lähteäkseni talvella hiihtolenkille tai kesällä uimaan (lapsena olimme ystävieni kanssa lähes kaiket päivät järvessä). Varsinaisia seuratasolla asti harrastamiani liikuntamuotoja olivat suunnistus, uinti ja myöhemmin tanssi.
En toki ollut se kaikkein liikunnallisin tai parhaiten menestynyt - en todellakaan - mutta koululiikunta ei minua saanut onnekseni lannistumaan. Vaikka en ollut hyvä voimistelussa, yleisurheilussa enkä pallopeleissä eli niissä liikuntalajeissa, joista ne 1980-luvun kouluarvosanat muodostuivat, ei se vaikuttanut harrastuksiini. Esimerkiksi koulun jokavuotisissa uimakouluissa en saanut kertaakaan suoritettua yhtään uintimerkkiä, koska joka kerralla sairastuin kesken merkin suorituksen. (Onneksi uimaseuraan pääsi ilman merkkejäkin.) ((Että se koulun huono (7) liikuntanumero ärsytti!! jupinaamutinaa))
Lukiossa vihdoin opetuksessakin arvostettiin harrastamiani yksilölajejakin ja koulun ulkopuolista liikuntaharrastuneisuutta (kymppi, kymppi, kymppi). Mutta vasta opiskellessani ammattikorkeakoulussa oli liikuntaskaalani tarpeeksi runsasta ja monipuolista (omasta mielestäni). Keilailua, uintia, ultimatea, sählyä, kuntosalia, erilaisia jumppia, suunnistusta, luistelua, hiihtoa, laskettelua - olihan niitä toki muitakin, mutta nuo olivat siellä suosikkilistallani.
Polvivamma oli iso takaisku tälle luontaiselle liikunnallisuudelleni. Monta leikkausta ja ne jokapäiväiset, lamaannutavat, kivut eivät olleet omiaan pitämään liikunnan riemua yllä. Jos joskus yritin liikuntaa harrastaa, siis jos sellainen ihmeellinen ja hämmentävä suht kivuton päivä tuli, oli seurauksena parin päivän (joskus jopa viikon) kipu ja turvotus polvessa. Tämän vuoksi arastelin jalan käyttöä ja yritin totuttaa jalkaa esimerkiksi normaaliin kävelyrytmiin, jonka olin onnistuneesti unohtanut. Totutteleminen on edelleen käynnissä, sillä välillä huomaan varovani vasemman jalan käyttöä vielä nyt - vuonna 2011.
Viitisen vuotta ensimmäisten neljän leikkauksen jälkeen kivut vähenivät päivittäisistä viikottaisiin niin, että uskaltauduin taas hieman enemmän liikuntaa harrastamaan. (Jumppaa, pyöräilyä ja sauvakävelyä). Tuli toinen raskaus ja siitä toivuttuani meni polvi uudestaan. (ensin pyykkiä narulle ripustaessani - sitten toisen kerran ostoskasseja kierreportaissa kantaessani). Kiertoliikkeet eivät sitten ilmeisesti sovi polvelleni - yllätys, yllätys.
Viides polvileikkaus oli sitten keväällä 2010. Kun neljä ihanan aurinkoista kesäkuukautta kömpelöi eteenpäin ylipanoisena polvirikkona, ei ole ihme, että sitä ihminen jossain vaiheessa suuttuu itselleen ja alkaa toimia. Kaverin vinkistä menin Kroppaan, jossa Pasi tutkaili jalkani ja laati sille sopivan kuntoutuksen. Sitä aloin sitten kuntouttaa ja kuukautta myöhemmin alkoi karppaaminen. Nyt jaksan kävellä kilometrejä, juosta satoja metreja ja kuten toissapäiväinen osoitti: vetäistä pari tuntia reggaetonia ( Se oli HAUSKAA!). Ja siihen päälle kaikkea muuta. Tavoitteenani on juosta ensi kesän Venlojen viestissä - ensin tarttis löytää joukkue :D
Tänään ohjelmassa Dancehallia ja sarjalipun osto tanssikouluun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja???